Läheisneuvonpito vahvistaa lapsen tukiverkostoa

Kirjoittanut Sarianna Reinikainen, tutkija, STAKES, Supliikki 1/2006 07.02.2010 14:47

|

Artikkelissa käytän yksinkertaisuuden vuoksi käsitettä "lapsi" tarkoittaen sillä yleensä alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria.

Läheisneuvonpito (engl. Family Group Conference) on kokous ja prosessi, jossa haetaan ratkaisua perheen tai jonkun perheenjäsenen huolestuttavaan tilanteeseen. Alun perin työtapa on kehitetty suunnitelman ja päätöksen teon menetelmäksi lastensuojeluun, mutta nykyään sitä käytetään myös muussa sosiaalityössä, kuten vammaisten, mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden sekä vanhusten asioissa. Kiinnostusta läheisneuvonpidon soveltamiseen ja kehittämiseen on viime vuosina herännyt laajasti myös muissa yhteyksissä, mutta toistaiseksi konkreettisia liikkeellelähtöjä on sosiaalityön ulkopuolella ollut vähän.

Läheisneuvonpito lastensuojelussa

Uudessa Seelannissa, missä läheisneuvonpito alun perin on kehitetty ja missä sen käyttö on lakisääteistä, samoin kuin kaikissa muissa maissa, joissa läheisneuvonpito tunnetaan, kokemukset sen käytöstä ovat olleet pääsääntöisesti erittäin hyvät. Läheisneuvonpidon keskeiset periaatteet koetaan oikeiksi ja tärkeiksi, ja sekä työntekijöiden että asiakkaiden tyytyväisyys on ollut selvästi suurempaa kuin yleensä lastensuojelun menetelmissä. Kuitenkin läheisneuvonpitoja järjestetään lastensuojelun asiakasmääriin suhteutettuna vielä hyvin vähän, mikä askarruttaa menetelmän kehittäjiä ja kouluttajia kaikissa maissa. Suomi ei tässä poikkea muista, vaan läheisneuvonpito on otettu vastaan paitsi innostuneesti myös varauksella. Sosiaalityöntekijöiden epäily ja epävarmuus liittyvät ennen kaikkea siihen, että he pelkäävät lapsen tilanteeseen liittyvien kontrolli- ja vaikutusmahdollisuuksiensa läheisneuvonpitoprosessissa pienenevän. Onkin osoittautunut, että huolimatta työtavan periaatteellisesta hyväksymisestä ja arvostamisesta sosiaalityöntekijöiden on käytännön asiakastyössä vaikea luopua prosessin ohjaajan roolista ja luottaa asiakasperheen ja tämän läheisverkoston voimavaroihin. Toinen keskeinen este tai hidaste läheisneuvonpitojen käyttöönotolle on sosiaalitoimen aivan liian pienet resurssit ja sen vakiintunut toimintakulttuuri, johon aivan uudenlainen työtapa ei helposti asetu. Koko ajan hyviä kokemuksia kuitenkin kertyy ja välittyy kentällä sekä asiakkailta että läheisneuvonpitoa käyttäneiltä sosiaalityöntekijöiltä, ja voidaan uskoa, että pikkuhiljaa läheisneuvonpito juurtuu lastensuojelun keskeiseksi työtavaksi.

Työtapana läheisneuvonpito poikkeaa monilta osin ja keskeisesti vakiintuneista lastensuojelun käytännöistä. Ensinnäkin, yksilö- ja perhekeskeisen työskentelyn sijasta mukaan kutsutaan lapsen tai nuoren ja perheen laajempi läheisverkosto. Perheen itse nimeämät läheiset - usein isovanhempia, muita sukulaisia, ystäviä - nähdään tärkeinä ja oikeutettuina osallisina lapsen elämässä. Toiseksi, perheen tilanteeseen liittyvät ammattiauttajat ja viranomaiset kertovat tietonsa ja huolensa kootusti, selkokielisesti ja avoimesti perheelle ja koko läheisverkostolle (perheen suostumuksella tietenkin). Kolmanneksi, neuvonpitoa valmistelee ja johtaa siihen erikseen koulutettu henkilö, koollekutsuja, jolla ei ole perheen asioissa vastuuta eikä valtaa ja jonka kanssa perhe voi siten työskennellä luottamuksellisesti ja ilman mahdollisia sosiaalitoimeen liittyviä jännitteitä. Neljänneksi, monin eri tavoin pyritään varmistamaan, että läheisneuvonpidossa keskitytään lapsen tilanteeseen ja että lapsen näkemykset kuullaan ja otetaan huomioon.

Lisäksi, useimpiin lastensuojelun käytäntöihin verrattuna läheisneuvonpito on selkeä ja strukturoitu työtapa, jossa kullakin osallisella on oma roolinsa ja omat tehtävänsä. Prosessi alkaa valmistelulla, jonka aikana tehdään käytännön järjestelyt ja kokoukseen kutsutut läheiset ja viranomaiset valmistellaan kokousta varten. Koollekutsuja tapaa lapsen ja huoltajan/t valmistelun aikana ainakin kahdesti, yleensä heidän kotonaan, ja muihin läheisiin hän on yhteydessä vähintään puhelimitse. Muun muassa läheisten lukumäärästä riippuen valmisteluvaihe kestää kahdesta useampaan viikkoon.

Läheisneuvonpitoa (kokousta) varten varataan yleensä kokonainen päivä. Kaikkine vaiheineen se kestää yleensä useita tunteja, ja tähän varaudutaan muun muassa järjestämällä kokouspaikalle riittävästi syötävää ja juotavaa sekä pienille lapsille tekemistä - leluja, kirjoja, piirustusvälineitä - ja tarvittaessa oma hoitaja. Ruoka-, kahvi- ja tupakkataukoja pidetään tarpeen mukaan. Tarkoitus on, että läheisneuvonpito ei pääty ennen kuin suunnitelma on tehty ja päätettävät asiat ratkaistu kaikkien osallisten hyväksymällä tavalla.

Läheisneuvonpidossa on ensin viranomaisten tiedonanto, jolloin kukin viranomainen esittää läheisverkostolle yhteenvetonsa lapsen tilanteesta, omasta näkökulmastaan, ja vastaa läheisverkoston kysymyksiin. Tiedonannon jälkeen perhe ja läheiset pitävät yksityisen neuvonpitonsa, jossa he vastaavat huolet konkretisoiviin, sosiaalityöntekijän (yhdessä lapsen ja perheen kanssa) laatimiin kysymyksiin. Kysymykset on kohdistettu selkeästi ja johdonmukaisesti lapsen tilanteeseen, ja läheisille korostetaan jo valmisteluvaiheessa, että tarkoitus on keskittyä nimenomaan lapseen ja lapsen tilanteen parantamiseen, ei mahdollisiin aikuisten välisiin kiistoihin, ja että tilannetta on syytä katsoa tästä hetkestä tulevaisuuteen, ei hakea syyllisiä tämän hetken vaikeuksiin. Lopuksi seuraa suunnitelman esittäminen ja hyväksyminen. Usein suunnitelma konkretisoituu lopulliseen muotoonsa tässä vaiheessa, jolloin sekä sosiaalityöntekijä että tavallisesti muutkin viranomaiset ovat taas läsnä. Pääsääntöisesti läheiset ottavat suunnitelmassa lukuisia tehtäviä itselleen, jonkin verran tehtäviä osoitetaan (usein viranomaisten rohkaisemana) myös ammattiauttajille. Parhaimmillaan läheisneuvonpidossa löytyy toimiva ja oikeasti lasta ja perhettä auttava yksityisen ja ammatillisen tuen yhdistelmä ja lapsen ympärille muodostuu turvallinen tukiverkosto.

Läheisneuvonpidossa sovitaan aina seurantakokouksen järjestämisestä sekä siitä, miten suunnitelman toteutumista kokousten välissä valvotaan. Ensimmäinen seurantakokous järjestetään yleensä noin kolmen kuukauden kuluttua läheisneuvonpidosta, ja silloin arvioidaan, miten suunnitelma on toteutunut ja miten tilanne on muuttunut. Usein suunnitelmaa tarkistetaan, uudesta seurantakokouksesta sovitaan ja prosessi jatkuu. Joskus asiakkuus päättyy siihen, että tilanne on parantunut niin, että sosiaalityöntekijän (sekä lapsen ja perheen) huoli on poistunut.

Läheisneuvonpito prosessina

Läheisneuvonpito on työtapana paljon enemmän kuin kokous, jossa suunnitelma tehdään. Kokemus on osoittanut, että nimenomaan prosessi on tärkeä. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta lapsen, perheen ja läheisten aito ja arvostava kuuleminen niin vaikeuksien määrittelyssä kuin ratkaisuehdotusten esittämisessä ei ole aina alussa helppoa, mutta usein ohjaksista hellittäminen helpottuu luottamuksen kasvaessa. Moni sosiaalityöntekijä on myönteisesti yllättynyt läheisneuvonpidossa laadituista hyvistä suunnitelmista ja verkoston sitoutuneisuudesta, ja seurantakokouksissa sosiaalityöntekijän on ollut alkutilannetta helpompi antaa perheelle ja läheisille tilaa tilanteen ja tuen tarpeen arvioimisessa.

Myös perheelle ja läheisille läheisneuvonpito on prosessi. Ensimmäistä kertaa asian äärelle kokoontuva läheisverkosto saattaa koostua keskenään erimielisistä  henkilöistä, esimerkiksi "äidin puolen" ja "isän puolen" edustajista. Yleensäkin tilannetta katsotaan niin monesta näkökulmasta kuin kokouksessa on osallistujia, ja kaikkien yhteisesti hyväksymän suunnitelman aikaansaaminen voi olla työläs ja uuvuttava kokemus. Onnistuessaan läheisneuvonpito kuitenkin parhaimmillaan yhdistää ja vahvistaa läheisverkostoa ja lisää luottamusta omiin ja yhteisiin voimavaroihin. Yleensä jo suunnitelman aikaansaaminen vähentää kaikkien osallisten huolta lapsesta, ja suunnitelman toimiminen käytännössä edelleen vahvistaa luottamusta omiin keinoihin lapsen tilanteen parantamisessa. Prosessin aikana perhe ja läheiset ottavat yleensä uudenlaisen etenemistavan "haltuunsa", ja siitä voi tulla heille tapa toimia myös myöhemmissä ongelmatilanteissa.

Lapselle läheisneuvonpito voi olla prosessi, jossa hän ensinnäkin konkreettisesti huomaa, että  hänen ympärillään on paljon hänestä välittäviä ihmisiä  ja että nämä pystyvät (ristiriidoista huolimatta) toimimaan rakentavasti ja vastuullisesti yhdessä. Joskus lapsi myös rohkaistuu tuomaan omia näkemyksiään, toiveitaan ja huoliaan aktiivisemmin esille, mikä ei yleensä ole aikuisten ohjaamissa ja hallitsemissa prosesseissa tavallista. Läheisneuvonpidossa perheen, läheisverkoston ja ammattiauttajien johdonmukainen kannustaminen lapsen kuulemiseen ja hänen näkemystensä huomioon ottamiseen näkyy usein prosessin aikana lapsen osallisuuden vahvistumisena.

Edellytykset läheisneuvonpidon järjestämiselle

Hyvänä edellytyksenä läheisneuvonpidon järjestämiselle voidaan pitää sosiaalityöntekijän käsitystä siitä, että oma tieto ja ymmärrys lapsen ja perheen tilanteesta on aina, väistämättä, yksipuolinen ja vaillinainen. Sen takia sosiaalityöntekijä on lähes mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä, jos hänen pitää yksin määritellä millainen tuki (rajatusta tukivalikoimasta) juuri tätä lasta ja perhettä parhaiten auttaa. Toisena edellytyksenä voidaan pitää sosiaalityöntekijän luottamusta siihen, että perheellä ja tämän läheisverkostolla - lapselle tärkeillä, lapsesta välittävillä ja lapsen elämään luonnollisesti kuuluvilla ihmisillä - on halua ja kykyä löytää keinoja auttaa lasta (että "lapsen verkosto on vahvempi kuin sen heikoin lenkki"). Kolmas edellytys on tietysti, että perhe näkee työmuodon mahdollisena tienä eteenpäin ja suostuu siihen, että lapselle läheiset ihmiset tulevat mukaan prosessiin. Mitään periaatteellisia, lapsen tai perheen tilanteeseen liittyviä, rajoituksia läheisneuvonpidon järjestämiselle ei ole havaittu.

Läheisneuvonpitoa ei ole työtapana patentoitu tai varattu johonkin tiettyyn tarkoitukseen, eivätkä sen keskeiset periaatteet ole uusia, läheisneuvonpitoa varten luotuja. Perheen koko läheisverkoston näkeminen arvokkaana ja merkittävänä, lapsen ja vanhempien kunnioittaminen oman elämänsä - huoliensa ja toiveidensa - parhaina asiantuntijoina sekä halu auttaa perheen yksilöllisestä elämismaailmasta käsin ovat hyvät lähtökohdat läheisneuvonpidon järjestämiselle. Lasten kanssa tehtävässä työssä - esimerkiksi päivähoidossa ja koulussa - läheisneuvonpidon mahdollisuudet nähdään ennen kaikkea lastensuojelun tarvetta ennaltaehkäisevänä työtapana, joka parhaimmillaan auttaa lasta ja perhettä ennen kuin ongelmat kärjistyvät liian suuriksi ja ennen kuin ammattiauttajien ja viranomaisten intensiivisempi puuttuminen tilanteeseen on välttämätöntä. Myös sovittelua vaativissa tilanteissa - erityisesti huolto- ja tapaamisriidoissa - läheisneuvonpito nähdään mahdollisuutena saada aikuiset katsomaan tilannetta lapsen näkökulmasta ja saada yhdessä neuvotellen aikaan sopimus ja toimintasuunnitelma, johon kaikki osalliset ovat sitoutuneet.

Kirjallisuutta ja lisätietoa läheisneuvonpidosta:

Download SocButtons