Vanhemmuus

Sosiaalinen vanhemmuus uusperheessä

Kirjoittanut Jouko Huttunen Supliikissa 2011 30.08.2011 11:04

Sosiaalisen vanhemman käsite on tullut pikku hiljaa kieleemme lähinnä kasvatusvanhemman käsitteen sijalle. Sillähän tarkoitetaan perheeseen kuuluvaa aikuista, joka ei ole lapsen biologinen eikä usein juridinenkaan vanhempi, mutta käytännössä kuitenkin monella tapaa vanhemman asemassa – halusi tai ei. Sosiaalisen vanhemman määrittelyssä keskeistä on lapsen kanssa yhteisen arjen jakaminen: sama osoite ja koti sekä päivittäinen yhdessäolo eri muodoissaan. Siitä riippumatta, minkä verran lapsen muualla asuva biologinen vanhempi (jos sellainen on olemassa) osallistuu lapsen kasvatukseen, sosiaalinen vanhempi ”joutuu” ottamaan kantaa moniin akuutteihin kasvatuskysymyksiin ja -tilanteisiin ja tekemään lasta koskevia ratkaisuja arjen melskeiden keskellä.

Suomalaisissa uusperheissä sosiaalisena vanhempana ainakin yhdelle perheen lapsista on tyypillisesti mies (85 % perheistä). Uusperhetilanne, jossa on vain äidin lapsia, on kaikkein yleisin, ja lähes yhtä yleistä on se, että äidin lapsen/lasten lisäksi on myös yhteinen lapsi tai yhteisiä lapsia. Muut perhekoalitiot, joissa siis äiti on sosiaalisen vanhemman asemassa ainakin yhdelle lapsista, muodostavat vain 15 prosenttia uusperheiden määrästä. Johtuneeko tästä, että kielikin tuntuu kääntyvän helpommin sosiaalisen isän kuin sosiaalisen äidin sanayhdistelmään, ja onko äitipuoli sanana käyttökelpoisempi kuin sosiaalinen äiti? Tarkastelenkin seuraavaksi, onko sosiaalisen vanhemman käsitteellä selkeää omaa tonttia biologisen ja psykologisen vanhemman käsitteiden välissä vai onko se pikemminkin välivaihe matkalla kohti psykologista vanhemmuutta.

Sosiaalinen vanhemmuus rakentuu vähä vähältä

Biologinen vanhempi luovuttaa lapselleen periytyviä ominaisuuksia, ihon ja silmien väriä, taipumuksia, alttiuksia ja tautejakin, eli biologinen vanhemmuus on ennen muuta geeniperimää. Mutta se on myös ”verisiteiden” luomaa harhaa vanhemman ja lapsen samankaltaisuudesta, ja tuudittautumista siihen, että vanhemmuus on jollain tapaa itsestään selvää. Biologisessa vanhemmuuskäsityksessä korostuvat leimautuminen, varhainen vuorovaikutus, ”taianomainen” kiintymyssuhde, fyysisyys ja olemusajattelu (essentialismi). Sen sijaan sosiaalinen vanhemmuus rakentuu vähä vähältä yhteenkuuluvuudesta, arjen jakamisesta, huolenpidosta ja toisistaan välittämisestä, vaikka sitä toisaalta uhkaavat kaiken aikaa hylkäämisen pelot sekä arvottomuuden ja vihan tunteet. Henkilökohtaisena isyys- tai äitiyskokemuksena biologinen vanhemmuus tuo monelle vähintäänkin ripauksen valtavirrassa olemisen tunteesta, kun taas sosiaalinen isä tai äiti painiskelee usein marginaalissa olemisen tuntojensa kanssa.

Odotettavissa oleva biologinen vanhemmuus on monelle, etenkin naisille, parisuhteeseen päätymisen merkittävä motiivi, ja nykyään yhä useammin jopa parisuhdetta tärkeämpi elämän päämäärä. Uusperheen perustamisessa tilanne lienee kuitenkin yleensä se, että parisuhde tulee ensin ja sosiaalinen vanhemmuus sitten parisuhteen ”myötäjäisinä” – jos on tullakseen. Näin ajatellen esimerkiksi uusperheen sosiaalinen isä ei tule perheeseen ensisijaisesti vanhemmaksi eikä ainakaan lapsen muualla asuvan isän kilpailijaksi, vaan enemmänkin vanhemmuuden jakajaksi hänen kanssaan. Tätä voinee pitää vanhemmuuden jakamisen vaativimpana muotona meidän kulttuurissamme, vaikka meillä on äärimmäisen vähän tutkittua tietoa siitä, miten nämä miehet neuvottelevat, jakavat ja toteuttavat yhteistä isyyttään. Mikä onnistuu helpoiten, mitkä ovat hankalimpia kysymyksiä ja mistä herkimmin syntyy pahaa mieltä, valtataistelua, toraa tai kateutta? Siitäkin on kovin vähän tietoa, miten lapsi kokee nämä kaksi ”isää” – mitä hyötyä ja mitä haittaa?

Se tiedetään, että parhaimmillaan uusperheen sosiaalinen vanhempi tukee lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä, jolla tarkoitetaan sisäistyneitä vuorovaikutuksen pelisääntöjä, hyviä läheis- ja verkostosuhteita sekä luottamusta sosiaaliseen ympäristöön. Mielenkiintoista tässä on se, että tutkimus on osoittanut lapsen sosiaalisen pääoman kehittymisessä kaksi tärkeää perhekohtaista piirrettä: lapsi näkee kodissaan hyvän ja toimivan parisuhteen ja perheessä on vanhemmuuteensa sitoutunut aikuiseksi kasvanut mies.

Psykologinen vanhemmuus ”saavutetaan”

Psykologista vanhemmuutta luonnehditaan usein vanhemman ja lapsen vastavuoroisella kiintymyksellä, jossa toisaalta voidaan erottaa vanhemman läheinen ja lämmin suhde lapseen (vrt. äidin rakkaus) ja toisaalta lapsen kiinnittyminen ehdoitta vanhempaansa. Biologisen äidin ja lapsen välisen kiintymyssuhteen ajatellaan käynnistyvän jo odotusaikana ja saavuttavan kukoistuksensa lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Havainnointitutkimuksissa on todettu, että kiintymyssuhteen suotuisaa kehitystä edistävät lapsen tiettyjen psykologisten perustarpeiden sensitiivinen tyydyttäminen. Näitä ovat toisaalta turvan ja lohdutuksen oikea-aikainen antaminen, toisaalta vauvan uteliaisuutta ja jännityksen hakua tyydyttävät vuorovaikutustilanteet.

Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kiintymyssuhteen ja psykologisen vanhemmuuden syntyminen voi tapahtua myöhemminkin vuorovaikutuksessa jonkun muun turvallisen aikuisen kanssa. Sen pohtiminen lienee turhaa, kuinka moneen ”aitoon” kiintymyssuhteeseen lapsi kykenee, tai ovatko myöhemmät, ei-biologiset vanhemmuussuhteet psykologisesti lainkaan samanveroisia sen ”ainoan oikean” kanssa. Onhan biologista isääkin pidetty aikoinaan lapsen kannalta vain korkeintaan hyvänä kakkosena, jonka edelle esimerkiksi isoäiti helposti menee.

Sosiaalisen vanhemmuuden syventyminen psykologiseksi vanhemmuudeksi uusperheessä tapahtuu yleensä pikkuhiljaa ja siinä voidaan erottaa seuraavia vaiheita.
(1)    Vuorovaikutus lapsen kanssa monipuolistuu ja paranee: mitä enemmän ja mitä pidempään jaetaan yhteistä arkea, sitä monimuotoisemmaksi ja dialogisemmaksi vuorovaikutus muuttuu.
(2)    Luottamuksen syntyminen: suhteen pysyvyys ja jatkuvuus on tärkeää erityisesti lapsen kannalta, vaikka hän saattaa koetella suhdetta monin eri tavoin.
(3)    Kiintymyssuhteen vähittäinen muodostuminen: sosiaalisen vanhemman sitoutuminen (Tahto), jaetun vanhemmuuden periaatteiden toteutuminen perheessä (Tila) sekä hoivan ja huolenpidon antamisen ilon löytäminen (Tunne) ovat tässä tärkeitä edellytyksiä.

Ajattelen niin, että kaikenlaiset isät – myös bioisät – ovat aluksi ikään kuin sosiaalisen vanhemman asemassa ja psykologinen isyys on todellakin ”saavutettava”, jopa ansaittava (äideistä en tässä suhteessa sano mitään). Miehen tie psykologiseen isyyteensä kulkee enemmän tai vähemmän noiden kolmen vaiheen kautta, joista viimeinen on erityisen tärkeä. Kiintymyssuhteen syntyminen isän ja lapsen välillä vaatii mainitun kolmen ”teen” toteutumisen: miehellä on oltava oma tahto ja tavoite sitoutua isyyteensä, äidin on annettava tilaa miehen ja lapsen suhteelle ja kolmanneksi, miehen on löydettävä itsestään hoivan antamisen tyydytystä tuottava tunnepohja. Siitä se isyys lähtee...

Erityislapsi haastaa ja vahvistaa uusperhettä

Kirjoittanut Tiina Piha Supliikissa 1/2011 09.08.2011 15:08

Lue lisää: Erityislapsi haastaa ja vahvistaa uusperhettä

Äiti- ja isäpuolet uusperheissä

Kirjoittanut Minka Mansikka, Uusperheneuvoja 03.08.2011 10:10

Vanhemmuuden neljä ulottuvuutta

Vanhemmuutta on neljää eri laatua; on biologista, juridista, sosiaalista sekä psykologista vanhemmuutta. Uusperheessä isä- ja äitipuolet kokevat usein vähintään sosiaalista vanhemmuuden suhdetta lapsipuoliinsa, riippuen lasten ja biologisen vanhemman välisestä etäsuhteesta tai lähisuhteesta. Uusperheen ensimmäisten kehitysvaiheiden aikana isäpuolet ja äitipuolet kokevat monenlaisia tuntemuksia, jotka vaihtelevat onnesta ja auvosta syyllisyyteen, suruun ja jopa vihantunteeseen. Uudessa perherakenteessa isä- ja äitipuolten roolit ovat usein sekavia, ja totuttelu uuteen parisuhteeseen ja perheeseen saattaa viedä kauan aikaa.

Lue lisää: Äiti- ja isäpuolet uusperheissä