Kokemuksia äitipuoliryhmästä

Kirjoittanut Sari Jenu, Supliikki 1/2006 18.03.2010 13:45

Syksyllä 2004 sukelsin uusperheen maailmaan. Suhteemme alkuvaiheessa tiesin, että kyseessä on kokonainen paketti; mies ja 3 lasta, joista kaksi tulisi asumaan meidän kanssamme. Ajattelin, että ei tässä mitään ihmeellistä voi olla, pitäähän työpaikallakin tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa viitenä päivänä viikossa.  Syksy meni "kohteliaisuuksien" merkeissä - minä (joka olin asunut useamman vuoden yksin omassa rauhassani)  totuttelin asumaan valmiissa perheessä kaivaten omaa rauhaani ja lapset totuttelivat elämäänsä "äiti ja vanhin veli juuri muuttaneet pois - ja tilalla isän uusi kumppani". Matkatavaroinani olivat menneet ihmissuhteet ja äitipuolen käsikirja, kun muutin mieheni ja hänen lastensa kotiin.

Talo, johon muutin, oli ollut  mieheni ja hänen ex-puolisonsa yhteinen , minä siis lunastin talosta itselleni puolikkaan (sisältyi myös historia)  sekä useamman kuukauden kestävän siivous- ja remonttiurakan.  Asunto oli täynnä kahdenkymmen vuoden historiaa, mitä todellakaan ei oltu siivottu pois - välillä itkin, kun minua inhotti siivota heidän historiaansa pois - eihän tämän pitänyt olla minun tehtäväni, vaan jonkun toisen! Jouduin konkreettisesti raivaamaan tilaa itselleni ja tavaroilleni - meillä oli kaikkea vähintään kahtena kappaleena. Huonejärjestystä muutettiin, meidän tilat tulivat alakertaan ja poikien yläkertaan. Vähän seiniä maalattiin ja lopputuloksena oli se, että toinen pojista ihmetteli, että miksi seinät nyt maalataan, kun juurihan te äidin kanssa ne maalasitte. Siinä vaiheessa ajattelin, että olkoon, minä muutan täältä pois, kun nämä muutokset ovat näin vaikeita.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi, lapsipuoleni suusta kun vähän väliä kuului, että äiti teki näin jne, tuntui, että en osannut tehdä mitään oikein ja että tässä huushollissa asui meidän lisäksemme mieheni ex-vaimo tai ainakin hänen haamunsa. Lisäksi tunsin itseni oikein supermonsteriksi kun valittelin puolisolleni hänen lastensa tavoista ja käyttäytymisistä. Edellisessä elämässäni ei ollut lapsia, joten en ollut tottunut lapsiin ja tavallani odotin heiltä aikuismaista käyttäytymistä - olivathan lapset isoja (mielestäni) 10- ja 18-vuotiaita. Konflikteja syntyi, mutta ne hoidettiin "sivistyneesti" kolmannen henkilön kautta eli lapsen isä toimi tulkkina molempiin suuntiin.

Minusta tuntui, ettei tässä maailmassa ollut muita uusperheellisiä ja tuttavapiirissä olevat ydinperheet tuntuivat niin täydellisiltä ja ongelmattomilta. Olimmeko ainut perhe, jolla oli ongelmia vai olivatko ongelmat vain minun päässäni? Loppuvuodesta kyselin vertaistukiryhmiä pääkaupunkiseudulta. Juuri sillä hetkellä ei mitään ryhmää ollut, mutta keväällä oli suunnitteilla ryhmä Järvenpäähän. Odotin ryhmän alkamista ja sitten kauan odotettu ilta koitti. Tapasimme muita uusperheellisiä ja totesimme, että meidän ongelmat olivat aivan jokapäiväisiä muissakin perheissä. Ryhmässämme oli moneen eri lähtöön uusperheitä - me olimme noviisit - yhteiselämään harrastettu reilut puolisen vuotta. Saimme hyviä neuvoja ja vinkkeiltä muilta ryhmän jäseniltä. Olin ryhmässä ainut äitipuoli, jolla ei ollut omia lapsia.

Minusta tuntui, että tarvitsin vielä toisen foorumin, jossa voisin kertoa pelkästään minun näkökulmastani kahden eri kodin kuttuurien yhteentörmäyksistä ilman, että minun täytyy miettiä mieheni tunteita. Äitipuoliryhmä löytyi Järvenpäästä ja tapasimme kevään aikana muutamia kertoja. Meillä ei ollut formaattia, vaan puhuimme vapaasti mieltä painavista asioista. Välillä yritimme sopia etukäteen teemoista, mutta olimme niin puheliaita, että yksi asia johti toiseen jne.

Parasta äitipuoliryhmässä oli se, että saatoin kertoin subjektiivisesti omia kokemuksia uusperheen arjestamme.  Johtuen minun taustastani (siis lapseton) niin näin monet asiat eri tavalla kuin mieheni, jolla oli yhteistä historiaa lastensa kanssa parinkymmenen vuoden edestä. Ryhmässä sai purettua suurimmat paineet ja todeta, että anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.