Uusperheen onni on taivaan ja tottumisen välissä

Kirjoittanut Anne Espoosta, uusperheen äitihenkilö 18.03.2010 13:58

Kolme vuotta uusperheen äitinä ja äitipuolena on takana. Minulla oli perhettä perustettaessa vain kalpea aavistus uusperheen vaikeuksista, ihannekuva perheestä läheisenä, rikkaana ja lämpimänä tunnekotina lapsille ja kosolti rakkautta miestäni kohtaan. Kaikkia näitä seikkoja olen tasaisin välein tarkistanut mielessäni. Silti tiedän edelleen, etten olisi saanut juuri tätä ihanaa miestä rinnalleni ellen olisi hyväksynyt kaupanpäällisinä hänen neljää lastaan, taustalla vaikuttavaa ex-vaimoaan ja eroa hiljalleen sulattavaa sukuaan. Perheen sisäisten vaikeuksien lisäksi olen törmännyt koulujen ja päiväkotien tietämättömyyteen uusperheistä, oikeastaan koko ympäröivän yhteiskunnan. Koulujen tilaisuuksiin kutsutaan koko perhe olettaen naiivisti, että jokaisella on ydinperhe. Kysyinkin kerran lapseni opettajalta, keitä tällä perheellä tarkoitetaan, ovatko tervetulleita lapsen biologiset vanhemmat yksin vai uusien puolisoidensa kera, lapsen kanssa samassa taloudessa elävä isäpuoli, biologiset sisarukset vai myös uussisarukset. Opettaja sanoi, ettei halua määritellä asiaa, vaan jättää sen "perheen" tehtäväksi.

Minkä perheen? Senkö, johon lappu koulusta lapsen mukana ensin sattuu kulkeutumaan? Tunsin, että on helpompi jättää uusperheet yksin tämänkin asian kanssa. Onko takana pelko, että jos koulu kutsuu koko lapsen laajan perheen tilaisuuksiinsa, siellä riitaisat puolisot tai äidit ja äitipuolet mätkisivät toisiaan ja pilaisivat lapsen kevätjuhlan? Tuskinpa, mutta niin kauan kuin julkisuudessa puhutaan vain riitaisista eroista ja niiden yhteydessä tapahtuvista vaimon tai lapsen murhista, tilanne jatkunee.

Vaikeimpana asiana uusperheessämme olen kokenut suhteet lapsipuoliini. On ollut raskasta huomata, että lapset ovatkin äidin lapsia. Isillä on vielä pitkä matka roolissaan lastensa täysivaltaisina huoltajina, osaavina kasvattajina ja neuvokkaina perheen tukipilareina. Miehillä on perheen sisällä yhtä paljon taisteltavaa tasa-arvon puolesta kuin naisilla työelämässä. Yhteiskuntamme ihannoi äitiyttä nähden sen lapsille parhaana vaihtoehtona. Vain oma, biologinen äiti voi parhaiten hoitaa lapsiaan, antaa turvan ja tietää mikä heille on parasta. Moni avioliitto on myös kaatunut siihen epäkohtaan, että vastuu lapsista on jäänyt naiselle ja siitä uupuneena nainen jättää koko liiton.

Mieheni lapset eivät alussa hyväksyneet minua ja isänsä uutta liittoa, koska äitikään ei sitä hyväksynyt. Paljon pahaa ehti tapahtua, monta loukkausta ja kiusantekoa ehti tulla perheeseemme ennen kuin mieheni ex-puoliso pääsi tasapainoon itsensä kanssa. En koskaan hyväksynyt sitä, että suhteet olivat vaikeat vain "koska naiset nyt ovat sellaisia". En hyväksynyt yksioikoisena käsityksenä sitä, että nainen on naiselle susi aina kun mies on kyseessä. Itse olen luottanut oman ex-puolisoni arvostelukykyyn naisseuransa valinnassa ja sitä kautta toiveeni lapsilleni hyvästä kodista isänsä luona on toteutunut.

Uusperheiden vertaisryhmätoiminnassa olen törmännyt tähän samaan ongelmaan: ex-vaimon aiheuttamiin vaikeuksiin uusperheessä. Nämä naiset eivät luota entisiin miehiinsä lasten hoitajina ja kasvattajina, vaan sekaantuvat perheen asioihin soittelemalla ja viestittelemällä myös suoraan lasten kanssa. Joka kerran lasten ottaessa yhteyksiä äitiinsä tapaamisviikonloppujen aikana tuntuu kuin ex-vaimo katselisi ikkunan takaa arvostellen. Joskus olen ajatellut, että onko kyseessä naisten välisen solidaarisuuden puutteen sijasta se, etteivät miehet ole hoitaneet erojaan kunnolla. Katkeruus saa vallan kun asioita ei selvitetä loppuun asti, paljon kysymyksiä jää vaille vastauksia ja mustasukkaisuus miehen uudesta onnesta omaa yksinäisyyttä vasten tuntuu kestämättömältä.

Olen myös syyttänyt lasten käytöksestä minua kohtaan liian usein heidän äitiään. Ajattelin, että koska lapset ovat rakastamani miehen lapsia, kaikki paha heissä tulee heidän äidistään, joka ei minua hyväksy. On kestänyt kauan myöntää, että lapset voivat myös suoraan ja tarkoituksellisesti haluta loukata minua. Olen myöntänyt, että he tutustuvat uuteen ihmiseen hitaammin, ovat varauksellisempia ja sulkeutuneempia kuin esimerkiksi minun lapseni. Tapaavilla lapsilla on myös vähemmän kontakteja äitipuoleensa ja esimerkiksi vasta pidemmillä kesälomilla olemme saavuttaneet riittävän läheisyyden tottuaksemme toisiimme. Vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, lapset ovat alkaneet puhua minulle jonkun verran. Kaikki kommunikointi tähän asti on käyty isän välityksellä.

Kun erosin ensimmäisestä avioliitostani, kaikki ero-oppaat kehottivat korostamaan lapsille, ettei syy ole heissä. Olen monesti ajatellut, että toisesta liitosta erotessa joutuisin sanomaan, että syy oli pitkälti lapsissa. On ollut yllättävän vaikeaa hyväksyä miehen lapset, yrittää luoda suhdetta heihin ilman vastakaikua ja oppia pitämään heistä. Olemme riidelleet lasten asioista niin, että ydinperheen riidat tuntuvat niiden rinnalla kevyeltä tunnekuohulta. Se sokea puolustus, mikä vanhemman päälle iskee aina kun omia lapsia arvostellaan, sulkee silmänsä tosiasioilta ja korvansa rakentavaltakin keskustelulta. Se iskee kiilaa parisuhteeseen, jonka uusperheessäkin pitäisi olla se lapsen tunnekoti.

Olen saavuttanut uusperheessä myös sen rikkauden - uuden suurperheen. Meitä on perheessä aikuisten lisäksi seitsemän lasta. Lapset tulevat pääsääntöisesti hyvin toimeen keskenään. Ne lapsista, jotka ovat suostuneet hyväksymään uusperheemme, ovat saaneet upean mahdollisuuden saada lisää joustavuutta, elämänkokemusta, rikkautta erilaisista tavoista ja kotikulttuurista sekä uusia ystäviä uusista sukulaisista ja tuttavaperheistä.